Stonehenge, materiaalisen sitoutumisen teoria ja innovaatio

[Muokattu 1.4.2010.]

FHI:n kahvitilan pöydällä lojui pitkään esite, joka mainosti yhtä niistä monista Aalto-yliopiston syntyyn liittyneistä innovaatiotilaisuuksista. Sen kanneksi oli valittu valokuva, joka esitti Stonehengeä -- tai jotain toista henge-monumenttia Britteinsaarilta. Ihmettelin monen muun tavoin, mitä kuva-aiheella yritettiin viestiä. Millainen innovaatio megaliittinen monumentti oli?

Colin Renfrew on teoksessaan Prehistory kuvaillut neoliittisen kivikauden jättiläisrakennelmiin johtanutta kehityskulkua "materiaalisen sitoutumisen teorian" avulla (material engagement theory, MET). Stonehenge tai Newgrangen ja Knowthin monumentit eivät hänen mukaansa olleet jonkin jo valmiiksi muotoutuneen yhteisön tietoisten suunnitelmien tulosta. Monumentit muotoutuivat ajan saatossa vaihe vaiheelta, ja niitä rakentanut yhteisö muuttui prosessin mukana -- sen sosiaalinen organisaatio ja ideologia kehittyivät vuorovaikutuksessa materiaalisen maailman työstämisen kanssa.

Materiaalisen sitoutumisen teorian ytimessä on niin sanottu "laajentuneen mielen hypoteesi" (extended mind hypothesis). Antropologian unohdettu ja salaperäinen klassikko Gregory Bateson kuvittaa hypoteesin taustalla olevaa perusongelmaa kysymällä, mihin loppuu sokean miehen 'minä' ja mistä alkaa ulkoinen maailma. Kulkeeko raja hänen keppinsä kahvassa vai sen kärjessä? Vai jossain puolivälissä keppiä? Lambros Malafourisin mukaan hypoteesissa on kysymys sisäisten ja ulkoisten kognitiivisten elementtien pariteetista, samanlaisuudesta. Pariteetti ei kuitenkaan viittaa näiden elementtien identiteettiin vaan synergiaan: "aivojen, ruumiiden ja esineiden konstitutiiviseen yhteenkietoutumiseen, joka toteutuu reaalisessa ajassa ja paikassa." Ihmisen mieltä, kognitiivista toimintaa, ei voi tarkastella pelkästään pään sisäisinä mentaalisina prosesseina tai näiden prosessien ulkoisina, materiaalisina representaatioina ja välineinä. "Pariteetin periaate", jatkaa Malafouris, "on muistuttamassa meitä siitä, että usein -- vaikka emme sitä tietoisesti ajattelekaan -- ulkoisen maailman osan poistaminen tai vahingoittaminen on vaikutuksiltaan verrattavissa aivojen osan poistamiseen tai vahingoittamiseen. Emmekö estäkin sokeaa miestä näkemästä, jos viemme häneltä hänen keppinsä?"

Tällainen mielen toimintojen korvaaminen ulkoisilla apuvälineillä ja sitä kautta minuuden jatkaminen ulkoiseen maailmaan ei rajoitu pelkästään vammaisiin ihmisiin. Malafouris tähdentää, että ihmisen minuus on ruumiillistunut: ruumis on kanava, jonka välityksellä "maailma koskettaa meitä, on kiinnittynyt meihin, ja saattaa tulla osaksi meitä". Minuus ei synny ilman ruumiillistunutta materiaalisen sitoutumisen prosessia.

Tästä kaikesta voi viisaasti päätellä, että arkeologialla ja muotoilulla on jotain yhteistä. Arkeologit yrittävät rekonstruoida ihmisen ajattelun prosesseja aineellisista jäännöksistä, jotka joskus ovat olleet näiden prosessien aktiivinen osapuoli; muotoilijat tuottavat esineitä, jotka välineellisten ja representatiivisten ominaisuuksiensa lisäksi ottavat aktiivisesti osaa käyttäjiensä mentaalisiin prosesseihin ja muokkaavat niitä.

Ja nyt alun pons asinis: millainen innovaatio Stonehenge oli? Se ei ainakaan edustanut luovuutta, joka kumpuaa valmiiksi tehdyn maailman rajoituksista vapautumisesta. Se ei ollut äkillinen ja jyrkkä murros edelliseen. Tällainen toiminnan lopputuloksesta lähtevä takaperoinen luentatapa, kuten Tim Ingold ja Elizabeth Hallam ovat todenneet, on tyypillinen modernisaatiokertomuksille. Pikemminkin Stonehengen "innovatiivisuus" kumpuaa muotoutumassa olevan maailman olosuhteisiin mukautumisesta, ja sitä on tarkasteltava prosessina. Prosessin ymmärtäminen vaatii arjen toimintojen situationaalisuuden, ruumiillisuuden ja materiaalisen sitoutumisen ymmärtämistä. Jos tarkastelemme pelkästään toiminnan lopputulosta, megaliiteista koottua kivikehää, sorrumme niin sanottuun valmiiksi tehdyn artefaktin virheeseen. Taiteilija Bruce Naumania lainaten Colin Renfrew toteaa, että asioiden oikea järjestys ei ole Think Me, Make Me vaan Make Me, Think Me. Vasta, kun ymmärrämme Stonehengen monimutkaisen syntyprosessin kaikkine materiaalisine, sosiaalisine ja mentaalisine vaikutussuhteineen, ymmärrämme millainen innovaatio se aikanaan oli.