Stonehenge, materiaalisen sitoutumisen teoria ja innovaatio

[Muokattu 1.4.2010.]

FHI:n kahvitilan pöydällä lojui pitkään esite, joka mainosti yhtä niistä monista Aalto-yliopiston syntyyn liittyneistä innovaatiotilaisuuksista. Sen kanneksi oli valittu valokuva, joka esitti Stonehengeä -- tai jotain toista henge-monumenttia Britteinsaarilta. Ihmettelin monen muun tavoin, mitä kuva-aiheella yritettiin viestiä. Millainen innovaatio megaliittinen monumentti oli?

Colin Renfrew on teoksessaan Prehistory kuvaillut neoliittisen kivikauden jättiläisrakennelmiin johtanutta kehityskulkua "materiaalisen sitoutumisen teorian" avulla (material engagement theory, MET). Stonehenge tai Newgrangen ja Knowthin monumentit eivät hänen mukaansa olleet jonkin jo valmiiksi muotoutuneen yhteisön tietoisten suunnitelmien tulosta. Monumentit muotoutuivat ajan saatossa vaihe vaiheelta, ja niitä rakentanut yhteisö muuttui prosessin mukana -- sen sosiaalinen organisaatio ja ideologia kehittyivät vuorovaikutuksessa materiaalisen maailman työstämisen kanssa.

Materiaalisen sitoutumisen teorian ytimessä on niin sanottu "laajentuneen mielen hypoteesi" (extended mind hypothesis). Antropologian unohdettu ja salaperäinen klassikko Gregory Bateson kuvittaa hypoteesin taustalla olevaa perusongelmaa kysymällä, mihin loppuu sokean miehen 'minä' ja mistä alkaa ulkoinen maailma. Kulkeeko raja hänen keppinsä kahvassa vai sen kärjessä? Vai jossain puolivälissä keppiä? Lambros Malafourisin mukaan hypoteesissa on kysymys sisäisten ja ulkoisten kognitiivisten elementtien pariteetista, samanlaisuudesta. Pariteetti ei kuitenkaan viittaa näiden elementtien identiteettiin vaan synergiaan: "aivojen, ruumiiden ja esineiden konstitutiiviseen yhteenkietoutumiseen, joka toteutuu reaalisessa ajassa ja paikassa." Ihmisen mieltä, kognitiivista toimintaa, ei voi tarkastella pelkästään pään sisäisinä mentaalisina prosesseina tai näiden prosessien ulkoisina, materiaalisina representaatioina ja välineinä. "Pariteetin periaate", jatkaa Malafouris, "on muistuttamassa meitä siitä, että usein -- vaikka emme sitä tietoisesti ajattelekaan -- ulkoisen maailman osan poistaminen tai vahingoittaminen on vaikutuksiltaan verrattavissa aivojen osan poistamiseen tai vahingoittamiseen. Emmekö estäkin sokeaa miestä näkemästä, jos viemme häneltä hänen keppinsä?"

Tällainen mielen toimintojen korvaaminen ulkoisilla apuvälineillä ja sitä kautta minuuden jatkaminen ulkoiseen maailmaan ei rajoitu pelkästään vammaisiin ihmisiin. Malafouris tähdentää, että ihmisen minuus on ruumiillistunut: ruumis on kanava, jonka välityksellä "maailma koskettaa meitä, on kiinnittynyt meihin, ja saattaa tulla osaksi meitä". Minuus ei synny ilman ruumiillistunutta materiaalisen sitoutumisen prosessia.

Tästä kaikesta voi viisaasti päätellä, että arkeologialla ja muotoilulla on jotain yhteistä. Arkeologit yrittävät rekonstruoida ihmisen ajattelun prosesseja aineellisista jäännöksistä, jotka joskus ovat olleet näiden prosessien aktiivinen osapuoli; muotoilijat tuottavat esineitä, jotka välineellisten ja representatiivisten ominaisuuksiensa lisäksi ottavat aktiivisesti osaa käyttäjiensä mentaalisiin prosesseihin ja muokkaavat niitä.

Ja nyt alun pons asinis: millainen innovaatio Stonehenge oli? Se ei ainakaan edustanut luovuutta, joka kumpuaa valmiiksi tehdyn maailman rajoituksista vapautumisesta. Se ei ollut äkillinen ja jyrkkä murros edelliseen. Tällainen toiminnan lopputuloksesta lähtevä takaperoinen luentatapa, kuten Tim Ingold ja Elizabeth Hallam ovat todenneet, on tyypillinen modernisaatiokertomuksille. Pikemminkin Stonehengen "innovatiivisuus" kumpuaa muotoutumassa olevan maailman olosuhteisiin mukautumisesta, ja sitä on tarkasteltava prosessina. Prosessin ymmärtäminen vaatii arjen toimintojen situationaalisuuden, ruumiillisuuden ja materiaalisen sitoutumisen ymmärtämistä. Jos tarkastelemme pelkästään toiminnan lopputulosta, megaliiteista koottua kivikehää, sorrumme niin sanottuun valmiiksi tehdyn artefaktin virheeseen. Taiteilija Bruce Naumania lainaten Colin Renfrew toteaa, että asioiden oikea järjestys ei ole Think Me, Make Me vaan Make Me, Think Me. Vasta, kun ymmärrämme Stonehengen monimutkaisen syntyprosessin kaikkine materiaalisine, sosiaalisine ja mentaalisine vaikutussuhteineen, ymmärrämme millainen innovaatio se aikanaan oli.

Virtual Snow

Vielä ennen varsinaista 'kokemuksen' ruotimista pieni välipala.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan Edmund Snow Carpenterin, visuaalisen antropologian pioneerin ja Marshall McLuhanin työtoverin, teokseen Oh, What a Blow That Phantom Gave Me! (kirjan nimi on lainaus Cervantesin Don Quijotesta).

Teos, jonka hypertekstiversio löytyy Carpenterin tuotannolle omistetulta webbisivulta, on fragmentaarinen löytöretki median saturoimaan maailmaan; siihen, miten median läpitunkema ihminen kokee, tuntee, aistii maailman. Kirja sisältää sekä Carpenterin "filosofisia" pohdintoja että hänen etnografisia "post-it-lappujaan" maailman turuilta. Yhdistämällä nämä kaksi osaa tehdään antropologiaa, Jean-Jacques Rousseaun hengessä:

"When one proposes to study men, one only needs to look at those nearby; but in order to study man, one has to look afar; for it is necessary to observe the differences in order to discover the properties."

Designkielellä: "toiset" ovat antropologian "lead-usereita". Partikularististen kulttuurikuvausten rinnalla on synnyttävä "anthropology-for-all (AfA)".

Kokemuksen taito

Ehkä tartun seuraavaksi ehdotettuun kokemuksen (experience) käsitteeseen. Alkupalana pari lainausta Richard Sennettin kirjasta The Craftsman:

"Philosophically, pragmatism has argued that to work well people need freedom from means-ends relationships. Underlying this philosophical conviction is a concept that, I think, unifies all of pragmatism. This is experience, a fuzzier word in English than in German, which divides it in two, Erlebnis and Erfahrung. The first names an event or relationship that makes an emotional inner impress, the second an event, action, or relationship that turns one outward and requires skill rather than sensitivity. Pragmatist thought has insisted that these two meanings should not be divided. If you remain in the domain of Erfahrung alone, William James believed, you may be trapped by means-and-ends thinking and acting; you may succumb to the vice of instrumentalism. You need constantly the inner monitor of Erlebnis, of 'how it feels'."

Kirjansa teeman mukaisesti Sennett haluaa nähdä myös kokemuksen taitona tai taitavuutena (craft). Hän kirjoittaa:

"Taken just as a concept, what does the 'craft of experience' imply? We would focus on form and procedure - that is, on techniques of experience. These could guide us even in encounters that happen only once by furnishing an envelope of tacit knowledge for our actions. We would want to shape the impress people and events have made on us so that these impressions are intelligible to others who do not know the same people we know or lived through the same events. As appeared in the discussion of expertise, we would try to make the particular knowledge we possess transparent in order that others can understand and respond to it. The idea of experience as a craft contests the sort of subjectivity that dwells in the sheer process of feeling. Of course this is a matter of weights; impressions are the raw materials of experience, but only that - raw materials."

On helppo ymmärtää, että esimerkiksi käyttökokemuksesta puhuttaessa korostetaan Erlebnis-kokemuksen merkitystä Erfahrung-kokemuksen rinnalla. Mutta Sennettin näkemys kokemuksesta taitona painottuu Erfahrungin suuntaan. Eilisen Design Manual -workshopin keskusteluissa - tulkintani mukaan - viitattiin juuri tähän painotukseen: kokemuksen suuntaamiseen ulospäin, toisille näkyväksi, jaetuksi. Hajautunut kognitio (distributed cognition), ympäristön mahdollisuuksien käyttäminen hyväksi omaa ajatustoimintaa tukemaan, toimii kahteen suuntaan. Oma ajatustoiminta, kertyneet subjektiiviset kokemukset, voidaan hajauttaa ympäristöön muille näkyväksi. Ehkä muotoilijoiden tehtävä onkin suunnitella tiloja ja tilanteita, joissa ihmiset voivat harjoittaa tai harjoitella kokemuksen taitoaan.

"Boring meetings"

Hyvät ideat syntyvät tylsissä kokouksissa! Kuten taidekin.

Mitä sinä piirtelet tylsyyden karkottamiseksi?

Mitä on trendi kulttuuriantropologian kielellä?

[Muokattu 1.10.2009.]

Yksi ensimmäisiä kysymyksiä, joka minulle Future Home Institutessa esitettiin tullessani tänne töihin, lienee ollut: "Mikä on trendien ja kulttuurin välinen suhde?"

Kysymys oli hämmentävä, koska vastaus oli yksinkertainen ja itsestään selvä. Oli vaikea päätellä, millaista vastausta kysymykseen odotettiin. Jotain uutta ja mullistavaa, kenties.

Mutta ehkä vastaamisen vaikeus olikin siinä, että vastaus oli vain intuitiivisesti selvä, hiljaista tietoa, joka kuului antropologin osaamiseen. Tiedon pukeminen sanoiksi olikin yllättävän hankalaa.

Kaksi vuotta kului, mutta vastaus on nyt tässä. (Tarkoitus ei ole ollut tehdä käsiteanalyysiä, vaan antaa termille antropologinen tulkinta siinä yhteydessä, jossa sitä käytetään trenditutkimuksessa tai trendiennakoinnissa.)

Yksinkertaisesti: Trendi on käsite, jolla kuvataan inhimillisessä todellisuudessa havaittua ilmiötä, sitä, että inhimillinen todellisuus on historiallinen. (Käytän termiä 'historiallinen', koska se tavoittaa sekä inhimillisen todellisuuden pysyvyyden historian saatossa että sen muuttuvuuden.) Jos kulttuuri nähdään - sosiologi Pertti Alasuutarin sanoin - järjestyksenä, jonka ihmiset yrittävät säilyttää keskellä inhimillisen todellisuuden anarkiaa ja epäjärjestystä, on trendin käsite yritys hahmottaa tuon järjestyksen ja epäjärjestyksen vuoropuhelun ajallinen ja dynaaminen ulottuvuus.

Trendien etsimisen avulla hahmotetaan inhimillisen todellisuuden dynaamiikasta säännönmukaisuutta ja logiikkaa; trendien ennakointi olisikin sitten löydettyihin säännönmukaisuuksiin ja lainalaisuuksiin perustuvaa tulevaisuuteen katsomista. Trenditutkimuksessa ja -ennakoinnissa käsite on siis - Greg Urbanin termiä lainatakseni - metakulttuurinen: se on osa reflektiivistä kehystä, jonka avulla ihmiset "kuvailevat, määrittelevät ja arvioivat toimintaansa ja kulttuuriaan sekä yhteiskuntaansa" (Pertti Alasuutari: Yhteiskuntateoria ja inhimillinen todellisuus).

Tällaisia metakulttuurisia kehyksiä on monia, ja ne tarkastelevat inhimillisen todellisuuden dynamiikkaa kukin omalla abstraktion tai ajallisen keston tasollaan. Jotkut ovat kiinnostuneita kulttuurievoluutiosta, toiset yhteiskunnallisten instituutioiden muuttumisesta. Näistä kaikista löytyy trendejä eli kehityskulkuja. Mutta puhe trendeistä esimerkiksi trendiennakoinnin yhteydessä liikkuu erilaisessa diskursiivisessa käytännössä, tavassa käyttää kieltä tietyssä kontekstissa tiettyyn tarkoitukseen. Trendiennakoinnissa inhimillisen todellisuuden dynamiikasta valitaan tietyt mielenkiintoisina ja relavantteina pidetyt asiat, jotka sitten esitetään kontekstiin (kuluttajille, yritysjohtajille, markkinointi-ihmisille) sopivalla konkreettisella ja kenties hyvinkin populaarilla tavalla, tarkoituksenmukaisesti.

Inhimillisen todellisuuden kehityskulut - olivat ne sitten trendejä trenditutkimuksen hengessä tai yleensä kulttuurin historiaan liittyviä trendejä - noudattavat samoja lainalaisuuksia. Historia tapahtuu samalla yleisellä tavalla niin yhteiskuntien välillä kuin niiden sisälläkin, muotivirtaukset muuttuvat (tai pysyvät) samalla logiikalla kuin yhteiskunnalliset arvotkin (muutokseen tarvittava aika tai vallankäytön muodot voivat olla toiset mutta logiikka silti sama). Periaatteessa historia on uusien vaikutteiden (olkoon ne sitten lainoja tai innovaatioita) hankkimista, vaikutteiden sisäistämistä ja niiden kotoperäistämistä. Erilaiset metakulttuuriset kehykset tavoittavat kukin omalla tasollaan nämä lainalaisuudet. Metakulttuuriset kehykset eivät siis ole toisistaan irrallisia. Kulttuurianalyysin tasolla perustavanlaatuiset kysymykset koskettelevat ihmisen suhdetta aikaan, historiaan, luontoon, toisiin ihmisiin ja omaan sisinpäänsä. Trenditutkimuksen tasolla voitaisiin puhua joustavista työajoista tai työn ja vapaa-ajan suhteesta, menneisyyden romantiikasta, kestävästä kehityksestä, uusyhteisöllisyydestä ja sisäisen harmonian etsimisestä - ja ennakoida, millaisia muotoja nämä ilmiöt lähitulevaisuudessa saavat.

Mitä on antropologia?

Antropologia on ihmisen kulttuurisen ja sosiaalisen elämän tutkimista. Antropologi tarkastelee ihmisten käyttäytymistä, heidän ajatuksiaan ja tekemiään valintoja osana sitä sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, johon he kuuluvat. Antropologisessa muotoilututkimuksessa ollaan kiinnostuneita esimerkiksi siitä, miten aineellinen ympäristö, esineet ja tilat, on vuorovaikutuksessa ihmisten sosiaalisen toiminnan kanssa.

Antropologian toiminnallinen puoli on etnografia. Etnografiaa luonnehtii kentällä oleminen: ensikäden tiedon hankkiminen ihmisten jokapäiväisestä elämästä ja tuon tiedon järjestelmällinen muistiin kirjaaminen. Etnografia on ihmisiltä oppimista pikemminkin kuin ihmisten tutkimista: antropologi ei vie ennakko-oletuksiaan mukanaan kentälle vaan antaa tutkittavien itse määritellä kysymykset, joita heiltä tulisi kysyä. Etnografisen tutkimuksen kenttä voi olla mikä tahansa sosiaalinen ympäristö, vaikkapa yritysorganisaatio tai supermarketin asiakaskunta.

Etnografisen tutkimuksen tärkein strategia on niin sanottu osallistuva havainnointi, jota luonnehtii pitkäaikainen oleskelu tutkittavien ihmisten parissa. Tietoa kerätään ”uppoutumalla” ihmisten elämään, ottamalla siihen omakohtaista tuntumaa. Tiedon keräämisessä käytetään monia erilaisia tutkimusmenetelmiä ja työkaluja. Tärkeimmät näistä lienevät erilaiset haastattelun ja havainnoinnin muodot. Perinteisiä menetelmiä täydennetään nykyisin teknisin apuvälinein: videokuvauksella ja esimerkiksi matkapuhelimien avulla tapahtuvilla kyselyillä tai itsedokumentoinneilla.

Kaikki etnografinen tutkimus ei ole aina kuukausien kenttätyötä vaativaa. Soveltavan antropologian tarpeisiin on kehitelty erilaisia tapoja tehdä tutkimusta nopeutetusti, ja näitä tapoja voidaan soveltaa esimerkiksi bisnesantropologiassa. Lyhyestä kestostaan huolimatta on bisnesantropologiassakin tutkimus luonteeltaan systemaattista: erityistä huomiota kiinnitetään intensiiviseen ryhmätyöskentelyyn, erilaisten tutkimusmenetelmien rinnakkain käyttämiseen sekä tiedon keräämisen ja analysoinnin jatkuvaan vuorotteluun. Soveltavan luonteensa takia bisnesantropologiassa korostuu tutkimuksen ongelmakeskeisyys, käytännönläheisyys ja yhteistyö tutkimuskohteen kanssa. Ihmisten toiminta pyritään kuitenkin perinteisen antropologian lailla sijoittamaan laajempiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin yhteyksiinsä.

On sanottu, että kysyttäessä antropologi vastaa aina laajemmin kuin se kysymys, joka hänelle esitettiin, edellyttäisi. Tutkiessaan, miten uutta teknologiaa otetaan vastaan kodeissa, aloittaisi antropologi tutkimuksensa kysymällä, mitä koti nykyisin merkitsee tai mitä asuminen nykyisin on. Tutkiessaan, mitä ihmiset työpaikalla tekevät, hän voisi jopa olettaa, että työ on vain sivuasia, joka syntyy siitä, kun ihmiset solmivat sosiaalisia suhteita. Antropologi tekee tutkimustaan pienissä paikoissa tai arkisissa tilanteissa, mutta pyrkii vastaamaan suuriin kysymyksiin. Hän lähestyy suuria sosiaalisia systeemejä ja jopa globaaleja kulttuurisia muutosprosesseja tutkimalla ihmisten jokapäiväisen elämän rutiineja.